Hiilinielut – tehokkaiden toimien aika

Keskustelu hiilinieluista on käynyt joulukuusta asti jälleen kuumana, kun Tilastokeskus kertoi uusimpia arvioita Suomen nielujen kehityksestä viime vuosina ja Luonnonvarakeskus taustoitti, mistä muutokset johtuvat. Luke arvioi, että kaudella 2021-2025 Suomelta puuttuu maankäyttösektorilla nykytilanteessa – tosin ilman tiettyjä laskelmiin myöhemmin tehtäviä teknisiä korjauksia – n. 50-80 Mt hiilinieluja tai päästövähennyksiä. Välittömästi alkoi keskustelu siitä, onko Suomelle tulossa Brysselistä ”lasku” vai ei, kuinka suuri se on ja milloin se tulee. 

Viesti asiantuntijoiden arvioista on vakava, sillä se saatiin vain noin kuukausi sen jälkeen, kun EU-instituutiot olivat päässeet sopuun Suomeakin koskevista hiilinieluvelvoitteista 2021-2030. Velvoitteet koskevat nimenomaan nettomääräisiä hiilinieluja (vs. hiilivarastoja), ovat sitovia ja niissä on sanktiot. Keskustelu siitä, onko tällainen järjestelmä kohtuullinen tai perusteltu, jos hiilivarastot pysyvät kasvussa on – ainakin 2021-2030 osalta – myöhäistä. Suomen eduskunta on ratkaisut osaltaan hyväksynyt ja Suomen edustajat viestineet tämän Brysselissä. Yhdessä nämä tarkoittavat, että panikointiin ei ole syytä, mutta harkintaan ja tehokkaisiin toimenpiteisiin koko jäljellä olevan kauden 2023-2030 osalta on. 

Ennen kuin politiikassa kovin suosittu blame game toden teolla käynnistyy, on syytä hetkeksi pysähtyä miettimään, miksi tässä tilanteessa nyt ollaan. 

Ovatko hakkuut tai bioenergia syy hiilinielujen laskuun?

Monet sanovat, että syynä ovat olleet suuret hakkuut. Hakkuut kyllä vaikuttavat nieluun, mutta suuria yllätyksiä niissä ei ole nähty. Sipilän hallituksen energia- ja ilmastostrategiassa (2016) oletettiin, että hakkuukertymä kasvaa Suomessa Kansallisen Metsästrategian (KMS) 2025 mukaisesti (= 80 miljoonaa kuutiota 2025). Jos toteutuneita hakkuita 2013-2021 nyt verrataan tähän skenaarioon, voidaan arvioida, että kumulatiiviset hakkuut ajanjaksolla ovat toden totta jonkin verran ylittäneet strategian skenaarion – noin prosentilla. Tilanteen äkillisen muutoksen selittäjäksi tätä ei siten voi arvioida. 

Myös kasvanut bioenergian käyttö on jo ehditty nimetä ilmeiseksi syylliseksi. KMS 2025:ssä metsähakkeen tavoitetasoksi asetettiin 15 miljoonaa kuutiota 2025. Vuoden 2016 strategiassa tätä täsmennettiin siten, että tason vuonna 2020 tulisi olla n. 11 miljoonaa kuutiota. Todellisuudessa metsähakkeen käyttö kasvoi vuonna 2021 ennätystasolle 10,1 miljoonaan kuutioon. Ei siis myöskään kelpaa muutoksen selittäjäksi. 

Arviot toteutuneesta kehityksestä muuttuneet merkittävästi

Hyvin keskeinen syy sen sijaan on, että tieteellinen tutkimus on tehnyt tehtävänsä ja tuottanut uutta tietoa. Kun vuotta 2017 koskeva ennakkotieto maankäyttösektorin nettohiilinielusta julkaistiin 24.5.2018, ensimmäinen arvio oli -27 Mt (hiilidioksidiekvivalenttia). Vain reilut puolta vuotta myöhemmin ja sen jälkeen, kun tuleva pääministeripuolue SDP oli linjannut ehdotuksensa Suomen hiilineutraaliudesta 2035, lukema korjattiin uuden tiedon myötä alaspäin -20 Mt:iin. Joulukuussa 2022 julkaistussa tilastossa lukema on enää -11 Mt. Arviota vuoden 2017 hiilinielusta on siis korjattu noin neljässä vuodessa alaspäin suunnilleen 16 Mt, mikä on vertailun vuoksi lähes puolet koko energiasektorin päästöistä vuonna 2021. Vuosia 2016 ja 2015 koskevat tiedot ovat tarkentuneet alaspäin lähes yhtä paljon, n. 13,5 ja 12 Mt. Keskeisiä syitä näihin ovat olleet mm. puuston kasvussa arvioidut negatiiviset muutokset, kivennäismaiden maaperäpäästöarvioissa tapahtuneet merkittävät muutokset sekä ojitettujen turvemaiden dityppioksidipäästöarvioissa tapahtuneet tarkennukset. Paljon viime vuonna julkisuudessa olleesta puuston kasvusta asiantuntijoiden skenaariot olivat vielä 2014 optimistisia (ks. kuva). 

Vuoden 2016 strategiassa todettiin lisäksi, että ”Ilmastonmuutos todennäköisesti lisää metsien kasvua, mutta toisaalta myös metsiin kohdistuvia erilaisia tuhoja, joilla on kasvua vähentävä vaikutus.” 

Lukujen epävarmuuteen ei riittävästi huomiota

Nieluarvioiden pienentymisessä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Maankäyttösektorilla arvioiden epävarmuus on tiedetty erittäin korkeaksi verrattuna muihin sektoreihin: siinä, missä energiasektorin päästöjen epävarmuus on arvioitu esimerkiksi vuoden 2019 tietojen osalta 1-2 prosenttiin, arviot maankäyttösektorin epävarmuudesta vaihtelevat n. 80 %:sta satoihin prosentteihin (Lähde: Statistics Finland (2021), GREENHOUSE GAS EMISSIONS IN FINLAND 1990 to 2019 – National Inventory Report under the UNFCCC and the Kyoto Protocol) 

Toinen keskeinen syy nykytilanteelle onkin se, että itse päätöksenteossa epävarmuutta ei ole riittävästi osattu ottaa huomioon. Nieluja ja energiasektorin päästöjä on haarukoitu täysin samanarvoisina esimerkiksi kansallisen hiilineutraaliustavoitteen määrittelyssä. Tämän voi jokainen todeta itse esimerkiksi SDP:n hyvin merkitykselliseksi myöhemmin osoittautuneesta ilmasto-ohjelmasta (2019), jossa – sinänsä ymmärrettävästi – nojauduttiin suoraviivaisesti silloiseen tietoon ja käsitykseen hiilinielun suuruudesta. 

Ruotsi toimi päästöjen ja nielujen yhdistämisessä täysin päinvastoin ja jätti hiilinielut kokonaan hiilineutraaliustarkastelunsa ulkopuolelle. Tämä on myös syynä siihen, että Ruotsi näyttää pääsevän hiilineutraaliksi Suomea ”myöhemmin” (2045) – tosiasiassa kyse on todellakin määritelmistä ja optiikasta, ja Ruotsi on hiilineutraaliuden tavoittelussa merkittävästi Suomea edellä (päästöt 2021: 47,9 Mt, nielut 2021: -41,6 Mt). 

Toimia tavoitteiden saavuttamiseksi

Mitä nyt sitten pitäisi tehdä? Vastaus vaatii eri hallinnonalojen ja koko nykyisen hallituksen rauhallista analyysiä tilanteesta ja hyvää vuoropuhelua teollisuuden kanssa. Vastaus vaatii myös nostoja uuden hallituksen ohjelmaan. Muutama asia näyttää melko selvältä. Suomen tulee panostaa toimiin, joilla tuetaan puuston mahdollisimman vahvaa kasvua pitkällä aikavälillä. Maankäyttösektorin ilmasto-ohjelman tehokkaimmat toimet on vietävä läpi, todennäköisesti myös niitä, joita nyt vasta selvitellään (esim. maankäytön muutosmaksu). Taakanjakosektorilla on todennäköisesti luovuttava ns. LULUCF-joustosta (0,4 Mt) ja vietävä läpi kaikki siellä linjatut päästövähennykset hyvin tehokkaasti. Suomen olisi myös hyvä varautua tulevaan selvittämällä nieluyksiköiden hankinnan mahdollisuuksia ja edellytyksiä muualta Euroopasta. 

Harri Laurikka