Joustavatko ilmastotavoitteet – vai muisti?

Suomen hiilineutraalius 2035 asetettiin tavoitteeksi vuonna 2019 Rinteen hallitusohjelmassa. Sitä on siitä saakka pidetty Suomen ilmastopolitiikan Pohjantähtenä, johon kaikkia suunniteltuja ilmastotoimia verrataan. Viimeksi näin tehtiin perjantaina, kun Ilmastopaneeli ja useampi tutkimuslaitos julkaisivat arvioitaan siitä, onko Suomi etenemässä riittävästi kohti vuosien 2030 – 2035 tavoitteita. Hiilineutraalius 2035 on samalla myös poliittista kenttää jakava tavoite: tavoitetta kannatetaan, sitä halutaan kiristää ja sitä kritisoidaan liian kunnianhimoisena EU:n tavoitellessa hiilineutraaliutta vasta 2050. 

Suomi ei ole kuitenkaan ilmastopolitiikassa saari, vaan yhteisten tavoitteiden yhteistä toimeenpanoa ajavan EU:n jäsenmaa. Vuonna 2014 EU päätti vähentää päästöjään vähintään 40 % vuoteen 2030 mennessä. Kansainvälisen ilmastopolitiikan seurauksena ja 40 % tavoitteen jatkumona nykyinen komissio esitti, että tavoitetta tulisi tiukentaa 55 %:iin. Se naulattiin EU:n lainsäädäntöön osana ilmastolakia viime keväänä. Sitä ennen Suomessa eduskunnan suuri valiokunta tuki ”erikoisvaliokuntien tavoin valtioneuvoston esitystä korottaa vuoden 2030 päästövähennystavoitetta 40 %:sta vähintään 55 %:iin ja sisällyttää korotettu tavoite neuvoteltavana olevaan ilmastolakiin oikeudellisesti sitovaksi velvoitteeksi.” (16.10.2020) Nyt keskustellaan enää vain tuon tavoitteen toimeenpanosta.  

55-tavoite tullaan siis viemään käytäntöön sitovalla EU-lainsäädännöllä, josta jo paraikaa neuvotellaan. Päästökauppasektorilla käytössä on EU:n laajuinen suuri päästöoikeusmarkkina, johon verrattuna kotimainen ilmastopolitiikka on lähinnä harrastelua. Taakanjakosektorilla taas tehdään jäsenmaakohtaisia toimia. Jos vaatimuksia ei täytä vuosittain jo ennen tavoitevuotta, tulee sanktioita. Päästökauppasektorilla sanktio on €100/tCO2 + vaatimus hankkia markkinoilta puuttuvat päästöoikeudet. Taakanjako- ja maankäyttösektorilla taas seuraavan vuoden tavoitetta kiristetään 8 %. Parlamentissa on esitetty rangaistuksiksi vielä kovempia vaatimuksia. 

On huonomuistista ja lyhytnäköistä jättää näillä säännöillä toimet tekemättä – ainakaan, jos haluaa pysyä jonkinlaisena klubin jäsenenä. 

Mitä tämä sitten tarkoittaa kotimaisen keskustelun kannalta? 

1. Pohjantähtenä EU-lainsäädäntö ja sen asettamat tavoitteet 

Ensiksi, Suomen ilmastopolitiikan todellinen Pohjantähti on jo pitkään ollut EU-lainsäädäntö, sen asettamat tavoitteet vuodelle 2030 ja tulossa olevat seuraavat tavoitteet esimerkiksi vuodelle 2040. Hiilineutraalius 2035 ja sitä täydentävä ilmastolaissa asetettava vuoden 2030 päästötavoite ovat itse asetettuja lisätavoitteitarajoitteita, mutta viime kädessä luonteeltaan viestintätarkoituksiin rakennettuja sivupolkuja. Kun EU uudistaa ilmastopolitiikkansa arkkitehtuuria, Suomessa on turha keskittyä rakentamaan ilmastopolitiikkaan kotimaisia perälautoja. Meillä on jo eurooppalaiset perälaudat ja lisää ehkä tulossa. Lähivuosina tarvitaan yksinkertaisesti – kaikki näkökulmat huomioon ottaen – tehokkaita päästöjen vähennystoimia ja niiden mitoituksen riittävää seurantaa 2020-luvulla. 

2. Valittavana millaisilla toimilla tavoitteet saavutetaan 

Toiseksi, edellä mainitusta syystä emme voi myöskään ”joustaa” ilmastotoimissa. Sellaista valinnanvaraa meillä ei enää ole ollut pitkään aikaan – eikä takaisinpäin enää pääse, vaikka haluja olisi kuinka. Näissä oloissa voimme miettiä tutkimuslaitosten arvioiden tavoin vain sitä, millaisia ilmastotoimia teemme. Ja sitä pitäisikin nyt huolellisesti pohtia – eri näkökulmista. 

3. Päästövähennykset joka sektorille – ilman kustannuksia ei selvitä 

Kolmanneksi, kaikki sektorit tulevat kohtaamaan paineen päästövähennyksiin. Taakanjakosektorilla Suomelle viime vuonna esitetty -50 % tavoite 2030 mennessä on niin kova ja liikenne niin suuri sektori, että liikenteessä on yksinkertaisesti pakko saada aikaan merkittäviä päästövähennyksiä 2030 mennessä. Liikenne on myös sektori, jolla päästöjen vähentäminen on tyypillisesti kallista. On siis turha teeskennellä, että tästä voitaisiin selvitä jotenkin kokonaan ilman kustannuksia valtiolle tai kansalaisille. Suomen kilpailukykyyn ja työllisyyteen vaikuttavia lisäkustannuksia yrityksille tulisi välttää. Kansalaisista toisilla on vaadittaviin toimiin varaa eikä esimerkiksi uuden auton hankintaan tarvita valtiota, toisten tilanne on vaikeampi ja pulaa voi olla perusasioista.  

4. Ilmastotoimista luopumisen sijaan tukea tarvitseville 

Neljänneksi, jos heikommassa asemassa olevia kansalaisia uhkaa energia- tai liikenneköyhyys, näiden kansalaisten tilannetta voidaan parantaa muillakin keinoilla, kuin luopumalla joka tapauksessa tarvittavista ilmastotoimista. Käytettävissä on laaja kirjo erilaisia tulonsiirtoja tai verotuksellisia keinoja. 

5. Taakanjakosektorille etupainotteisuus 

Viidenneksi, EU-lainsäädännön rakenteen takia toimia on taakanjakosektorilla perusteltua suunnitella mieluummin etupainotteisesti kuin takapainotteisesti, kuten Ilmastopaneelikin arviossaan toteaa. Liian takapainotteisilla ratkaisuilla tilanne voi entisestään pahentua. 

6. Joustoja hyödynnettävä 

Kuudenneksi, ilmasto- ja energiastrategian joulukuussa julkaistu taustaselvitys HIISI osoittaa, että joustoja on syytä hyödyntää maksimaalisesti. Myös EU-tason neuvotteluissa Suomen tulisi yleisesti tukea joustojen hyödyntämismahdollisuuksia tilanteessa, jossa tavoitteiden kunnianhimoa merkittävästi nostetaan. Samalla maankäyttösektorin joustojen varaan ei tulisi laskea omissa suunnitelmissa liikaa, kuten mm. Suomen ympäristökeskus toteaa omassa lausunnossaan. Maankäyttösektorilta joustoa varten tarvittava ylijäämän synty on ainakin vielä ennen huhtikuussa julkaistavaa maankäyttösektorin ilmastosuunnitelmaa ja EU-neuvotteluissa täsmentyvää Suomen vuoden 2030 LULUCF-tavoitetta epävarmaa. Lähtökohta on se, että hiilinielu vaihtelee runsaasti vuosittain useista syistä ja myös tieteellinen näkemys sekä nielujen koosta että nieluja hallitsevien metsien kasvusta on muuttunut viime vuosina merkittävästi. 

Harri Laurikka