Monimuotoisuuden kehitys ei ole yksinkertainen tarina

Suomen metsät ovat olleet tärkeä osa elämistä ja olemista sinä aikana, kun maa on asutettu etelästä pohjoiseen. Siitä kertovat useimpien kuntahistoriikkien metsää käsittelevät tekstit. Tukkia niukasti, kotitarvepuuta kohtuullisesti ja polttopuuta riittävästi, ovat tavallisia arvioita.

Tervantuotanto, rautateollisuuden puuhiilen tarve ja kaskitalous ovat tuhonneet metsiä lähes täysin ja aiheuttaneet aukkoja laajoilla aloilla niin pitkälle kuin silmä kantaa. Dokumentoitua tietoa on saatavilla varsin hyvin. Näistä metsistä nykyiset metsämme polveutuvat.

Teollista käyttöä 150 vuotta

Moderni teollinen käyttö alkoi 1800-luvulla vesivoiman tultua sahauksen käyttövoimaksi ja ihmisen opittua uittamisen taidon. Hakkuut toteutettiin kunkin teollisuuden tarpeen mukaan. Sahayhtiö hakkasi tukkipuut tietyn minimiläpimitan mukaan. Seuraavalla keralla alennettiinkin jo minimiläpimittavaatimusta ja saatiin taas pienempi, mutta riittävä kertymä.

Seuraavaksi tuli paperipuuyhtiö, jonka hakkuiden jälkeen metsä jäi varsin huonoon kuntoon Tällainen pienellä puustopääomalla varustettu metsä, jonka kasvukyky oli heikohko, nähdään nyt ainakin monimuotoisuuden kannalta erilaisin silmin. Käänne nykyiseen metsätalouteen tapahtui 1950-luvun jälkeen, kun siirryttiin kerrokselliseen metsikkötalouteen. Sen tuloksena nykyiset metsät ovat hyväkasvuisia ja puustoisia nykyisen metsänhoidon ansiosta. Metsän uudistamisen jälkeen nuori metsä sulkeutuu nopeasti. Metsä on taas metsää. Soita ojitettiin laajasti raaka-aineen saannin kasvattamiseksi ja sen muut seuraukset tulevat puhuttamaan vielä pitkään.

Yli 100 vuotta metsätietoa

Metsien käyttöhistoriaa ajatellen huono uhanalaisuuskehitys ei ole mikään viime vuosikymmenten ilmiö, vaan kehitystä pitää arvioida pitkältä ajalta. Kattavampaa tietoa lajien muutoksista löytyy vuodesta 1986, kun ensimmäinen uhanalaisuusarvio valmistui.

Valtion metsien inventointi aloitettiin jo 100 vuotta sitten, minkä takia luotettavaa dataa metsistämme löytyy pitkältä ajalta. Ennen sitä tehtiin erilaisia vähemmän systemaattisia arvioita metsien tilasta, tunnetuin ehkä Edmund von Berg, joka totesi, että ”Metsän hävittämisessä suomalaiset ovat tuiki taitaviksi oppineet.”  Valtion metsien inventoinnissa metsistä mitattiin monia samoja tekijöitä, jotka ovat tärkeitä monimuotoisuuden kannalta. Puulajeja, kuinka paljon, miten järeää, kuinka paljon kuollutta puuta. Viimeisen 40 vuoden aikana moni metsien rakennepiirre on parantunut. Puuta on enemmän, lehtipuutakin on enemmän, kuollutta puuta on enemmän, puut ovat järeämpiä. Tässä on selvä ristiriita, joka ainakin osittain selittyy monimuotoisuuden pitkän aikavälin kehityksellä.  Erilaista puuta on enemmän kuin aiemmin, mutta uhanalaisuus on monelta osin vielä kasvussa.

Hyvää ja huonoa

Suomessa tunnetaan hyvin metsien eliölajien uhanalaisuuden kehityssuunnat. Tällä hetkellä se on kaksijakoista: on menty huonompaan, mutta onnistumisiakin löytyy. Metsä on kuitenkin elinympäristö, josta löytyy parhaita merkkejä myönteisestä kehityksestä.

Monimuotoisuuden edistämiskeinoja ovat lahopuiden määrän lisääminen ja riittävä lehtipuiden määrän jättäminen harvennuksissa. Erityisesti järeät haavat ovat monen lajin koti.  Tähän herättiin Suomessa 1990-luvun alussa, jolloin ryhdyttiin tietoisesti jättämään monimuotoisuuden kannalta tärkeätä puuta metsään. Vuonna 1996 muutettiin metsälainsäädäntöä ja siihen sisällytettiin velvollisuuksia määriteltyjen eriytyisen arvokkaiden elinympäristöjen säästämiseksi. Kohteita kartoitettiin maanlaajuisesti, ja ne ovat sen perusteella suurimmaksi osaksi puukaupan osapuolten tiedossa.

Suunta edelleen väärä

Eri eliölajien uhanalaisuus ja lajien häviäminen ihmisen toiminnan seurauksena on kasvava ongelma. Tuoreimmassa tarkastelussa uhanalaisia lajeja on Suomessa – kaikista 22 000 arvioidusta lajista – 11,9 prosenttia, kun vastaava luku edellisessä arviossa vuonna 2010 oli 10,5. Suunta on siis väärä.  Sitä edeltävällä kerralla arvioitiin 21 400 lajia. Tuolloin tilanne oli parantunut 186 lajilla ja huonontunut 356 lajilla. Nyt arvioiduista lajeista tilanne oli parantunut 263 lajilla ja huonontunut 461 lajilla, joukossa lajeja, joista ei ole aikaisemmin tehty arvioita.  Uhanalaistuminen ei ole pysähtynyt. Lähes puolet Suomessa esiintyvistä lajeista on arvioitu, mikä tarkoittaa, että Suomessa tehty arviointi on maailman kattavin.

Metsälajit dominoivat arviointia

Metsätaloutta on ymmärrettävästi osoitettu sormella. Suomen maapinta-alasta 77 prosenttia on metsämaata ja 9 prosenttia heikkokasvuista kitumaata. Metsälajit ovat runsaslukuisuutensa vuoksi yleisin uhanalaisten ryhmä.  Arvioiduista lajeista yli 40 prosenttia on metsälajeja, mutta uhanalaisten osuus kaikista metsälajeista on 9 prosenttia. Tämä on vähemmän verrattuna muiden luontotyyppien lajeihin. Aina voi sanoa, että muut ovat enemmän pahiksia, mutta syytä riemuun ei silti ole. Verrattuna muihin ryhmiin metsälajeilla menee siis suhteellisesti kuitenkin paremmin.

Tunturipaljakoilla uhanalaisten osuus on jo 35 prosentin luokkaa. Tunturilajeista uhattuina ovat etenkin perhoset ja putkilokasvit, jotka kärsivät muun muassa ilmastonmuutoksen vaikutuksista.

Ilmastonmuutoksesta aiheutuva lajien uhanalaisuus noteerattiin jo 1990-luvulla ja sen ennustettiin olevan muutaman vuosikymmenen jälkeen suuri uhka. Tuo tulevaisuus on nyt keskuudessamme ja tulee jo hyvin esille uusimmissa arvioissakin.

Uhanalaisten metsälajien määrä on kuitenkin suuri ja vaatii seikkaperäisempää tarkastelua. Mitä voidaan tehdä ja mitä toimenpiteitä tilanne vaatii?

Mitkä lajit, lajiryhmät ja elinympäristöt?

Uhanalaisiksi arvioitujen 113 metsälajin kohdalla oli tapahtunut myönteistä kehitystä – kielteistä kehitys oli 142 lajilla. Kuudessa lajiryhmässä oli tapahtunut enemmän myönteistä kehitystä, myös perhosissa, jossa oli paljon muutoksia molempiin suuntiin. Eliöryhmistä suuri haaste ovat erityisesti jäkälät, jossa vain kahdella lajilla oli tapahtunut myönteistä kehitystä, kun kielteistä kehitystä oli tapahtunut 51 lajin kohdalla. Myös linnuilla ja putkilokasveilla oli tapahtunut kokonaisuudessaan negatiivista kehitystä, vaikkakin lajimäärät olivat selvästi pienempiä.

On tehty oikeinkin

Edellisellä kerralla 2010 jo noteerattiin, että 81 metsälajilla oli tapahtunut muutosta parempaan suurimmaksi osaksi hakkuualoille jätettyjen puiden, esimerkiksi järeiden haapojen, ansiosta. Tuoreimmassa arviossa ei löydy tähän liittyviä mainintoja, mutta kannattanee uskoa, että trendi pitää edelleen paikkansa. Järeiden kuolleiden ja elävien pystypuiden jättäminen etenkin ryhminä hakkuualoille on tärkeää.

Etelä-Suomessa kuolleen puun määrä metsissä on kasvanut jo pitkään, vaikka vauhti ei päätä huimaa. Kuolleen puun määrä ja järeiden lehtipuiden määrä ovat tärkeimpiä uhanalaisuuteen vaikuttavia tekijöitä, minkä takia palaute siitä, että työtä kannattaa jatkaa, on informaatio-ohjaukselle tärkeää.

Järeiden, rinnankorkeudeltaan yli 30-senttimetristen haapojen määrä on muutamassa vuosikymmenessä moninkertaistunut. 1990-luvun alussa tapahtunut metsäalan herätys eri metsälajien uhanalaisuuteen on tuottanut tulosta, ja kehityksen tulee jatkua. Haapapuun jatkuvuuden kannalta vaikein kysymys pitkällä tähtäimellä saattaakin olla vahva hirvikanta, joka etenkin suojelualueilla tekee uuden haapasukupolven uudistumisen vaikeaksi. Kuolleen haapapuun jatkumo on näissä kohteissa uhattuna.

Seikkaperäisempi tarkastelu kertoo sen, että metsälajeista 45,3 prosenttia esiintyy lehdoissa. Lehtojen osuus metsien pinta-alasta on Etelä-Suomessa prosentin luokkaa, ja yleensä lehdot ovat pinta-alaltaan hyvin pieniä. Vertailun vuoksi soiden uhanalaisten lajien määrä on kymmenesosa lehtojen uhanalaisten lajien määrästä, vaikka soiden osuus maapinta-alasta Suomessa on 28 prosenttia. Yhdestä lehdosta, missä kasvaa vanhoja jaloja lehtipuita, voi ehkä tehokkaalla inventoinnilla löytää enemmän uhanalaisia lajeja kuin koko Suomen soista.

Suojelu voi vaatia hakkuita

Paahdeympäristöt eli etelästä länteen avautuvat harjurinteet ja niiden välittömät lähiympäristöt ovat elinympäristöjä, joiden kasvillisuus ja eliöstö ovat erikoistuneet äärilämpötiloihin ja kuiviin olosuhteisiin. Niiden osuus uhanalaisista metsälajeista on 7 prosenttia. Umpeenkasvu onkin suurin uhka. Metsätalous, luonnonhoito ja vaateliaiden lajien turvaaminen eivät ole tässä tapauksessa ristiriidassa.

Puolet lajeista minimaaliselta pinta-alalta

Yli puolet metsien uhanalaisista lajeista löytyy siis pinta-alalta, joka on alle prosentin kaikesta metsäpinta-alasta. Siitäkin tärkeimmät osat on suojeltu luonnonsuojelualueita perustamalla, metsälailla, luonnonsuojelulailla tai sertifioinnilla. Passiivinen suojelu ei usein sovi näille lajeille, vaan hyvinkin monessa tapauksessa vaaditaan aktiivisia toimenpiteitä: kuusen ja hakkuutähteiden poistamista. Synkästä kuusimetsästä saattaa hakkuun yhteydessä yllättävästi paljastua rehevä lehtolaikku, jonka siemenvarasto on lisääntyneen valon ja lämmön ansiosta herännyt uuteen eloon.

Rahoitusongelma ratkaistu

Metsien suojelupinta-ala on 1980-luvun alusta nelinkertaistunut. Meillä on ollut varaa metsien suojeluun kasvavan hyvinvoinnin, kasvavien puuvarojen ja toimivan puuhuollon ansiosta. Suomessa on julkisella tuella toteutettu useita suojeluohjelmia, kuten vanhojen metsien suojeluohjelma, lehtojensuojeluohjelma ja soidensuojeluohjelma. Lisääkin voidaan suojella, jos kauppoja yksityisten metsänomistajien kanssa hoidetaan yhtä hyvin kuin Metso-ohjelmassa, missä uutta suojelualuetta on hankittu 64 500 hehtaaria ja kokonaistavoite 96 000 hehtaaria täyttynee. Metso-ohjelma laajenee, jos poliittista tahtoa ja rahoitusta löytyy. Suomi on jo johtava maa tiukasti suojellun metsänpinta-alan eurooppalaisessa vertailussa. Uusi hallitusohjelma näyttää turvaavan rahoituksen erilaiseen suojeluun. Helmi-ohjelman 100 miljoonaa avaa metsienkin uhanalaisille lajeille lisämahdollisuuksia.

Paljon on tehtävissä

Kuolleen puun määrä on metsien rakennetekijä, joka on huomioitu vapaaehtoispohjalta muun muassa sertifioinnin yhteydessä ja maanomistajien päätösten turvin. Tulostakin on tullut, sillä Etelä-Suomessa kuolleen puun määrä on kasvanut pohjalukemistaan ja on nyt keskimäärin 3,8 kuutiometriä hehtaarilla. Sertifiointi ja informaatio-ohjaus antavat hyviä pysyviä tuloksia kustannustehokkaasti.

Kaiken teollisuudelle kelpaamattoman järeän lehtipuun keräämistä systemaattisesti energiapuuksi pitää välttää ja mieluummin hankkia tarvittavat energiapuut nuorten metsien harvennuksista. Avainasemassa järeän lehtipuun jättämisessä tikoille, kolopesijöille ja lehtipuuriippuvaisiille uhanalaisille lajeille ovat päätehakkuuleimikoiden ostajat ja myyjät, jotka puukauppojen yhteydessä sopivat näistäkin asioista. Sovitut asiat toteutuvat hyvin ohjeistettujen ja koulutettujen konekuljettajien työssä. Jos puu on tuotu tienvarteen, on jo myöhäistä riippumatta siitä, meneekö puu omakotitalon kattilaan, kesämökin saunan uuniin tai energialaitosten kattilaan. Mainittakoon, että puolet omakotitalojen polttopuukäytöstä on lehtipuuta. Useimmilla polttopuun käyttäjillä on mahdollisuus vaikuttaa monimuotoisuuteen,

Harvennuksissa suositellaan lehtipuun jättämistä sekapuuna, joka takaa sen, että tämä rakenteellinen ominaisuus säilyy ja paranee. Kun monimuotoisuutta halutaan suosia, etenkin haapojen ja raitojen tulisi saada erityiskohtelua jalojen lehtipuiden lisäksi.

 

Lähdekirjallisuutta

Hyvärinen, E., Juslén, A., Kemppainen, E., Uddström Annika., Liukko, U.-M. (toim.) 2019. Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja.  Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus.

Korhonen, K.T., Auvinen, A.-P.; Kuusela, S., Punttila, P., Salminen, O., Siitonen, J., Ahlroth, P., Jäppinen, J.-P., Kolström, T. 2016. Biotalousskenaarioiden mukaisten hakkuiden vaikutukset metsien monimuotoisuudelle tärkeisiin rakennepiirteisiin. Luonnonvara- ja biotalouden tutkimus 51/2016. Luonnonvarakeskus, Luke. https://jukuri.luke.fi/handle/10024/537430

Korhonen K.T., Ihalainen A., Kuusela S., Punttila P., Salminen O., Syrjänen K. 2020. Metsien monimuotoisuudelle merkittävien rakennepiirteiden muutokset Suomessa vuosina 1980–2015. Metsätieteen aikakauskirja 2020–10198. Tutkimusartikkeli. 26 s. https://doi.org/10.14214/ ma.10198

Pakkanen, E. 2017. Halkojen Suomi – energiaa puusta. Kirja energiapuun historiasta. Metsäkustannus.

 

Tage Fredriksson