Metsätalouden ja metsäenergian ilmastovaikutuksista käyty keskustelu jaksaa hämmentää. Viimeisimpänä pohdinta, pitäisikö ainespuuhakkuita rajoittaa ilmastopolitiikan nimissä. Keskustelu kiinnostaa energia-alaa, sillä merkittävä osa metsäpolttoaineista syntyy metsäteollisuuden sivuvirroista. Loppuosa on metsänhoidon tähteitä. Nämä jäivät ennen hajoamaan metsään, mutta nyt niillä on saatu korvattua tuontipolttoaineita. Keskustelu kiinnostaa myös siksi, että sääntöjen jälkikäteinen muutos vaikuttaa Suomessa noin 500 lämpölaitokseen ja -voimalaan.
Isointa hämmennystä aiheuttavat vaatimukset ainespuuhakkuiden ja ”bulkkisellun” tuotannon rajoittamisesta. On toki selvää, että paperin ja kartongin sitoma hiili vapautuu ilmaan alle kymmenessä vuodessa. Hienoa olisi, että varasto olisi pidempi ja todennäköisesti kehitys vie puutuotteita tähän suuntaan. Mutta pitäisikö meidän lainsäädännöllä rajoittaa ainespuuhakkuita? Minun on vaikeaa ymmärtää tämän ajatuksen ilmastopoliittista hyötyä. Kyseiset puutuotteet tuotetaan joka tapauksessa jossain päin maailmaa. Muun muassa Tapion selvityksessä katsottiin, minne tuotanto karkaa. Miksi haluaisimme kampittaa kehitystä vahvalla osaamisalueelle erityisesti nyt, kun biotaloudelle povataan loisteliasta tulevaisuutta.
Hakkuiden ja biotalouden rajoittaminen ilmastopolitiikan nimissä ei lisäksi vaikuta erityisen kustannustehokkaalta. Luonnonvarakeskuksen professori Antti Asikainen on arvioinut, että 10 miljoonan hakkuut tuottavat kansantaloudellemme 5 miljardia euroa. Kun sen pyörittelee hiilidioksiditonnin hinnaksi, saadaan 500 euroa per tonni. Massa, paperi ja kartongin vuoden 2015 numeroita käyttäen päädytään tasolle 400 e/t. Ilmastonmuutoksen hillinnän järkeviksi koetut enimmäishinnat ovat yleensä olleet tasolla 50-100 e/t. Vaikuttaakin siltä, että metsätaloudella toteutettava ilmastopolitiikka on turkasen kallista.
Toinen hämmentäjä on signaalit passiivisen metsänhoidon puolesta. Tämä ei varmaan ole ollut puhujien tarkoitus, mutta siltä se kuulostaa: Älä koske puihin, vaan anna varastojen kasvaa. Tässä kohtaa metsäntutkijatkin älähtivät ja totesivat, että aktiivinen metsätalous on hiilivarastojen ylläpidon ja kasvattamisen ehto. Passivisuudesta kannattaisi kantaa huolta muun muassa metsätuhoriskin vuoksi. Ilmastopoliittisesti fiksu viesti pitäisikin korostaa metsäomaisuudestaan huolehtimisen tärkeyttä. Hiilivaraston ylläpito edellyttää aktiivisuutta. Lisäksi nuoren metsän harvennusrästeissä makaavan yli 100 TWh:n mobilisointi auttaisi suomalaista energiantuotantoa.
Kolmas kysymysmerkki on politiikka, joka johtaa kapeaan polttoainevalikoimaan. Energiayhtiöt kantavat huolta siitä, että kansalaisilla on lämmintä pesuvettä ja virtaa älypuhelimissa. Puupolttoaineiden toimitusketju on edelleen häiriöherkkä ja huoltovarmuuden varmistaminen näyttäisi olevan lähes mahdotonta. Yksisilmäisesti puuhun perustuva energiapolitiikka voi johtaa ainespuun käyttöön energiantuotannossa – konflikti, jota kukaan meistä ei halua nähdä. Välttääksemme tämän polttoainevalikoimaa ei tulisi tarpeettomasti kaventaa.
Niin kauan kuin Suomessa tehdään lämpöä ja sähköä puulla paletissa kannattaa säilyttää erityisesti turve. Turve vähentää kysyntäpainetta ainespuuhun ja hoitaa huoltovarmuutta. Tämän vuoden alussa, poikkeukselliset sää- ja keliolosuhteet aiheuttivat haasteita metsäpolttoaineiden saatavuudelle. Monen kaupungin energiahuollossa pelastajaksi saatiin energiaturve. Jatkossa soisi näkevän kieltojen rinnalla ratkaisuehdotuksia energiantoimitusvarmuuden hoitamisesta.
Suomalainen metsätalous, joka perustuu päivittyviin metsänkäsittelyohjeisiin ja joka palvelee aines- ja energiakäytön lisäksi virkistyskäyttöä, pitäisi edelleen olla kansallisen ylpeyden aihe. Jatketaan sen kehittämistä.
Jukka Makkonen
Kirjoittaja on Energiateollisuuden asiantuntija, joka viihtyy metsässä.
jukka.makkonen(a)energia.fi
Kuvan lähde: Energiauutiset