Ilon kautta

Bonnissa päättyivät toukokuussa neuvottelut ilmastonmuutoksen lieventämisestä (usein kuulee puhuttavan ”pysäyttämisestä”, mutta se on valitettavasti täyttä utopiaa). Suomen pääneuvottelija Outi Honkatukia luonnehti etenemistä harmillisen hitaaksi. Eteneminen oli pääneuvottelijan mukaan erityisen hidasta mm. siinä, miten maiden ilmoittamia päästövähennystavoitteita mitataan ja seurataan. Ja siinä, miten maat raportoivat päästöistään ja ilmastotoimistaan. 

Läpinäkyvyys päästöistä ja ilmastotoimista oli yksi Pariisin ilmastosopimuksen tärkeimmistä periaatteista. On ihmeellistä, että tilanteessa, jossa keskustelua pitäisi käydä mm. päästövähennysten voimistamisesta ja tehokkaammasta sopeutumisesta sekä koko paketin rahoittamisesta, heitetään neuvotteluissa kapuloita rattaisiin koko sopimuksen uskottavuuteen liittyvissä teknisissä perusasioissa.

Suomen päästöt ja hiilinielut on jo vuosikausia kuka tahansa voinut käydä tutkimassa Tilastokeskuksen tai YK:n ilmastosopimuksen verkkosivuilta. Se on arvokas asia. Tilastojen laatu lienee maailman parhaimmistoa – erityisesti maankäyttösektorilla, jonka merkitys on kasvamassa. Mitään päästöjä ei ole piilotettu.

Suomen lukuihin ja niiden takana olevaan ilmastopolitiikkaan tuntuu kotimaassa olevan paljon tyytymättömyyttä. Viimeksi 9.5.2018 Ilmastopaneelin professorit totesivat, että ”hallituksen ajama metsäpolitiikka ei näytä hyvältä ilmaston ja ilmastopolitiikan kannalta.” Nykyinen hallitus on kuitenkin ajanut edellisen hallituksen helmikuussa 2015 sopimaa Kansallista metsästrategiaa.

Kansainvälisessä vertailussa Suomi pärjää erittäin hyvin, suorastaan loistavasti. YK:n ilmastosopimuksen 43 teollisuusmaasta Suomi sijoittuu sijalle 6 ilmakehään päätyvien päästöjen (mukana siis myös hiilinielut) vähentäjänä 1990–2015. Päästöt on puolitettu 1990 tasolta. Ylivoimainen ykkönen on Ruotsi (-91 %), mutta sijoilla 2–5 on entisiä itäblokin maita, joiden päästöt romahtivat 1990-luvulla. Kaikki muut jäävät jälkeen, myös Norja ja Tanska n. -28–29 % päästövähennyksillä. Kymmenessä teollisuusmaassa päästöt ovat nousseet vuodesta 1990 – joukossa neljä EU-maata. Uusiutuvassa energiassa olemme EU:n kakkosia (jälleen Ruotsin perässä) – viime vuonna osuus energian loppukulutuksesta oli jo yli 40 %.

Vuonna 2016 Suomen päästöt kasvoivat ja hiilinielut pienenivät, kun talous kiihtyi 2,1 %:n kasvuun. Vuonna 2015 kasvu oli 0,1 %. Vuonna 2017 Suomi vähensi hiilidioksidipäästöjä EU-maista eniten – peräti 5,9 %, vaikka talous kasvoi hyvää 2,6 %:n vauhtia. Tämä onnistui osin siksi, että Suomi lisäsi bioenergian osuuden 27,6 %:sta vuonna 2016 harppauksenomaisesti 29,3 %:iin vuonna 2017. Ruotsin tietoja ei ole vielä saatu.

Joskus voisimme iloita siitä, mitä olemme ilmastopolitiikassa saaneet aikaan. Enkä tarkoita tällä sitä, että vaikealle globaalitilanteelle tai ilmastoneuvottelujen solmuille viitattaisiin kintaalla tai että esimerkiksi luonnon monimuotoisuudella ei olisi merkitystä. Suomi ja suomalaiset ratkaisut voivat olla kokoansa paljon isompia, mutta Suomi on silti pieni. Suomi tai edes EU ei todennäköisesti ratkaise sitä, mihin suuntaan laiva kääntyy ja suostuvatko kehittyvät maat – ne loput 150 maata – lopulta kertomaan päästöistään.

Paljon uusia suomalaisia ilmastoratkaisuja on viety viime vuosikymmeninä piirustuspöydältä käytäntöön. Ja siitä vielä vientiin. Toimia onnistuttiin tekemään myös 2010-luvun vaikeina lamavuosina. Edellytykset samalla tiellä jatkamiseen, hiilineutraaliuden saavuttamiseen vuosina 2035–2045 ja maailman kärjessä pysymiseen ovat erinomaiset – myös Kansallisen metsästrategian hakkuumäärillä.

Lisätietoja: toimitusjohtaja Harri Laurikka, puh. 040 1630 465, harri.laurikka(a)bioenergia.fi